Jan Eerala, 1966

 

 

 


  << edelliselle sivulle

  

 

Kun Porin Taidemuseo keväällä –99 peräänkuulutti valokuvia näyttelyynsä ”Minun Maaseutuni” , muistin vanhat maakuntakuvani ja kiikutin ne sinne. Vastaanotto oli suopea ja kuvat olivat aikanaan pienoisnäyttelynä museon tiloissa. Taidemuseo liitti ne myös kokoelmiinsa. Tällöin heräsi ajatus samojen kohteitten mahdollisesta uusintakuvauksesta ja tämän julkaisun tekemisestä. Mutta palataanpa aikaan vuoteen -66 jolloin olin 18 täyttänyt.

Jalassa paikatut saappaat ja kaulassa vanhat kiikarit minä ja lintumieskaverini, usein yksikseen, usein yhdessä, kulutimme joutoaikojamme kuljeskelemalla Pohjois-Satakunnan teitä, syrjäseutuja ja sydänmaita.

Matkat taitoimme yleensä pyörällä, joskus junalla ja pyörällä, joskus vaan liftaten ja kävellen. Virallinen syy kuljeskeluumme oli lintujen tarkkailu, mutta enemmän lienee kiehtonut kulkurimainen elämä, yöpymiset vanhoissa savottakämpissä, niin kylän baarit kuin sydänmaan hiljaisuus ja kaikki se ihmeellinen mihin vain päämärättä kuljeskeleva saattoi joutua.

Kun fillarilla oli sotkenut päivän tai yön ja päässyt Karvian tai jopa Kihniön maille, koki voimakkaana tunteen että oli siirtynyt toiseen maakuntaan, toiseen elinpiiriin. Tätä ei enää koe autolla liikuttaessa, aikasiirtymä Porista Parkanoon kestää vain tunnin, kun se huonoilla pyörillä vanhoja sorateitä painellen saattoi viedä kokonaisen päivän. Pyörän takakontilla kulki kassissa vaatimattomat eväät; piimätölkki, makkaralenkki, sadetakki ja minun Leica-merkkinen kamerani. Syystä, jota en ole koskaan pystynyt kunnolla erittelemään, kuvasin ympäröiviä maisemia, teitä, taloja, baareja ja maitolavoja. Koin kaiketi vaistonvaraisesti että elimme jo silloin menneessä ajassa; olinhan maailmassa joka kantoi paikannimiä kuten Rytiperä, Sikorämäkkö tai Matokeidas.

Muutaman vuoden ajalta reissuilta kertyi tuhansia otoksia, mutta vain muutamista tuli tehtyä vedokset, ja nuoruuden huolettomuudessa hukkaantuivat lopulta kaikki ottamani negatiivit. Ajan ja monen muuton saatossa säilyi ihmeen kaupalla läjä kaltoin kohdeltuja paperikuvia joista tämän kertomuksen kuvat on valittu.

Ei ole välttämättä olemassa mitään erityistä syytä miksi juuri oheiset kuvat on vedostettu. Ne eivät sisällä mitään merkittävää tai erikoista siitä maailmasta missä kuljimme. Omalla sattumanvaraisella tavallaan ne luovat kuitenkin yllättävän rehellisen kuvan siitä Suomesta jollaisena se ulkopuoliselle havainnoitsijalle 60-luvulla esittäytyi.

Jan Eerala

<< edelliselle sivulle