For ageless time, Kallioholma island in the Reposaari archipelago on the Finnish west coast gave shelter to fishers and was a popular picnic place for natives.

The industrial plants built in the 1970’s covered the islands with stone and concrete, but the little Kallioholma survived as the outermost post against the open sea, though, with a road connection to the urban milieu.

In year 2002, a windmill, the biggest in Finland, was built on the island.

There couldn’t be a better place; the wind conditions were good and the island had lost its meaning of recreation.

For me personally, the development was a frustrating experience. The road connection had given access to the sea and created a popular observation point for birdwatchers, me included. The building of the windmill and a plan of new powerplants offshore were depressing for the remaining nature values. To question about this plan, I started to photograph the change. With time I did resign, and I am still keeping watch on the same island, now with gravel under my feet and a basework of concrete as windshield. No use fighting windmills!

This exhibition portrays the events merely like an ongoing progress in general, rather than a polemical statement. In spite of that, the actuality of the subject can’t be ignored. This was not the only trigger for the exhibition, but broadens views of meanings.

 

NOLLA ASTETTA

 

Kallioholma, Reposaaren saariston ulkoluoto, antoi suojan kalastajille ja kesäisille veneretkeläisille.
Iät ajat se on ollut turvapaikkana avoimen Selkämeren äärellä.

Kun Tahkoluodon syväsatama rakennettiin, haudattiin saaret murskan ja betonin alle, mutta pieni Kallioholma jäi kuin ihmeen kaupalla sinnittelemään, tosin tieyhteydellä teolliseen ympäristöönsä.

Vuonna 2002 saarelle rakennettiin tuulivoimala, Suomen suurin.

Tähän tarkoitukseen paikka oli ihanteellinen, tuuliolosuhteet olivat hyvät, ja teollisuuden naapurina tästä ei ollut haitaksi asutukselle. Aurinko paistoi, betonia valettiin ja mylly pystytettiin. Tämä näyttely on kuvattu pääasiassa tämän tapahtumaketjun aikana.

Kallioholmassa yhdistyy geologinen ja teknisen taitamisen historia. Lisäksi siellä konkretisoituu yleispätevällä tavalla se poliittinen ja kulttuurinen kehitys jonka alaisena rannikkomme on. Kohteen ympäristöpoliittinen ajankohtaisuus laajentaa näyttelyn tulkintahorisonttia, mutta ei ole enää sen pääasiallinen merkitys.

Maan ja meren yhtymäkohta on kartalla vain viiva, sektoriltaan lähinnä nolla astetta. Todellisuudessakin omanlaatuisena, herkästi haavoittuvana, aina inhimillisen kaipuun ja vaelluksen kohde.